Ensin joulukuume, sitten oikea kuume ja vihdoin: oikea joulu. Kiitos joulu – taisimme selvitä meidän elämämme ikävimmästä flunssasta selväpäisinä juuri joulusta unelmoiden. Välillä kyllä pelotti, ettemme ehdi toipua ja kaikki suunnitelmat menisivät plörinäksi. Joulu kuitenkin tuli juuri sellaisena kuin toivoimme. Rauhassa silti oltiin ja elettiin, jottei annettaisi sille ns. ikävälle takapakille tilaa.
Onneksi me ollaan yleensä aina mieluusti etuajassa, joten sellaista viime hetken joulustressiä ei iskenyt nyt sairaanakaan. Kaaduimme nimittäin voimattomina punkkaan lähes samanaikaisesti, joten siinä ei sitten paljon mitään enää ollut tehtävissä. Vähäiset lahjat olimme tapamme mukaan haalineet jo ennen kauppojen jouluruuhkia (lue: ennen kuin Stokkan jouluikkuna avautuu). Mihinkään mainosten diipadaapaan emme sorru vaan yleensä on selvät sävelet (eli teemat – tänä vuonna hyvä olo) lahjojen suhteen. Ruuista bataatti- ja maksalaatikot olin saanut tehtyä jo pakkaseen. Sekä luumukakun (miehen herkku) kaappiin maustumaan. Etukäteisvalmisteltavista vain lohirullat puuttuivat, ne ehdittiin sitten vielä vääkästää aatonaattona. Poika toi mädit ja tytär vegeherkut. Siinähän sitä sitten jo olikin enemmän kuin tarpeeksi.
Ajoissa laitetut joulusomistukset – valot ja muutamat muut perinteiset – loivat yllättävän mukavaa tunnelmaa jo meidän flunssaisten jatkuvaan pakolliseen lepäilyyn. Ne pitivät fokuksen mukavissa, odottamisen arvoisissa asioissa. Ja minä kun en ikinä tavallisesti päivällä lepäile/ pötköttele/ lepuuta silmiä/ ota nokosia/ enkä muutenkaan huilaile niin nyt oli sen verran kova tauti, ettei ollut vaihtoehtoja. Yhtenä päivänä jopa todistetusti nukahdin. Tai ainakin nytkähtelin tovin siihen malliin, että ehkä olin poissa pelistä hetken. Joka tapauksessa löhöily ei tuntunut ollenkaan niin kamalalta tunnelmavalaistuksessa. Nautimme ehkä somistuksista jopa enemmän kuin ennen. Oli kerrankin aikaa tuijotella ja haaveksia. Tuntea joulunodotusta ja rauhaa.
Jonkinlainen rauha ja verkkaisuus taisi joulusta jäädä kiinni vaatteisiin. Ennen flunssaa tunnustan vetäneeni itseni hieman liian monelle mutkalle kaiken työkiireen keskellä. Ja se kai siinä sitten kostautuikin. Ainakin minä olin helppo uhri virukselle (ei muuten ollut vieläkään testien mukaan se korona vaan lääkärin arvelun mukaan influenssa – rokotuksista huolimatta). Nyt haluan ottaa iisimmin.
Joulussa taitaa olla parasta se, että se on meidän omanlainen. Me loimme sen yhdessä silloin, kun meistä tuli perhe. Aika pian lasten synnyttyä varasimme jouluaaton ja joulupäivän vain meidän perheelle – meidän perinteille, touhuille, herkuille – joissa on toki mukana meidän molempien omista kodeista tuomia mukavia perinteitä. Mutta jätimme vuoden tunnelmallisimmista päivistä tietoisesti pois sen kiireisen paikasta toiseen juoksemisen sekä liian monet odotukset ja vaateet, puhumattakaan vaarallisista ajomatkoista ruuhkissa. Joulun jälkeen on sitten ollut aina isovanhempien vuoro – kaikessa rauhassa pienemmin muodollisuuksin ketään rasittamatta.
Joulu on täynnä perinteitä. Niin kuuluu ollakin – jokainen vaalikoon itselleen tärkeitä. Minusta me tarvitsemme arjen rinnalle tällaisia erityisiä päiviä – annetaan niiden säilyä erityisinä. Ei anneta niiden muuttua ”vain vapaapäiviksi”. Jos meillä ei ole mitään erityistä, onko meillä silloin mitään. Tai jos me yritetään tehdä kaikesta erityistä, onko mikään enää oikeasti erityistä.
Jouluaterialla kohotimme maljan joululle, jonka ansaitsimme – ehkä tänä vuonna enemmän kuin pitkään aikaan.
Olkoon meillä hyvä tahto ihmisten kesken. Myös joulun jälkeen …
Hyvää uutta vuotta toivotellen,
Celia C – jouluihminen
Tykkäsin tosi paljon tästä lauseesta liitettynä nimenomaan esim. jouluun, joka on yksi niistä harvinaisista tilaisuuksista perheen keskinäiseen yhdessäoloon ”Jos meillä ei ole mitään erityistä, onko meillä silloin mitään.” Niinpä.
Vaikka meillä ei joulua sen kummemmin valmistella, vaan se tulee sellaisena kuin kulloinkin tulee, niin ollaan poikien kanssa todettu (tai oikeastaan pojat tämän itse sanoivat), että meidän paras perinne on se, ettei ole mitään perinteitä. Vaikka oikeasti onkin, mutta ne vaan ei liity vaikkapa ruokiin tai muuhun yleisesti jouluperinteiksi miellettäviin juttuihin. Opettelua on aikanaan itseltäni vaatinut se, etten ole jatkanut alkuaikojen joulusuorittamista. Pojat ja mies on sen verran painokkaasti takoneet kallooni, että ”sulta ei kukaan muu vaadi kuin sinä itse”. Selväksi on tullut ja olen siitä enemmän kuin kiitollinen.
Tykkäsin myös tästä lauseesta ”jos me yritetään tehdä kaikesta erityistä, onko mikään enää oikeasti erityistä.” Just niin. Tuli vähän (paljon) mieleen isoäitini sanat ”Aina hieno ei ole koskaan hieno”. Kyse oli eri asiasta, (esim. siitä että jos aina meikkaa, laittaa tukan ja pukee parhaat päälle ennenkuin voi viedä roskapussin, niin miten juhliin valmistautuminen eroaa roskapussin vientikeikasta), mutta silti sama ajatus. Liippaa läheltä myös omiin epäsuosikkeihini kuuluvaa sanaa ”laatuaika”, jonka alkuperäisen tarkoituksen toki ymmärrän, mutta on omissa mielikuvissani jotain, mitä ostetaan rahalla, vaikka toinen osapuoli (esim. lapset) arvostaisi enemmän ihan vaan mutkatonta yhdessäoloa ilman sen kummempia kulisseja tai järjestelyjä.
Meidän perinteisiin (joka sittenkin liittyy ruokaan :)) kuuluu se, että aatonaattona maistetaan ekat kinkunsiivut ja niiden kaveriksi teen meidän häälahjavadille aina samanlaisen raikkaan halloumi-granaattiomenasalaatin (paitsi että tänä vuonna en jaksanut edes niitä granaattiomenan siemeniä, vaan korvasin mandariinin paloilla).
Hyvä tahto on hyvä toive <3
Kiitos Annukka lämminhenkisestä viestistäsi. Postausta kirjoittaessani pyörittelin tuota joulun erityisyyttä kovastikin mielessäni. Itselleni se on aina ollut sellainen. Olen tehnyt siitä tärkeän ja koska se on tärkeä, jaksan innostua siitä aina uudelleen – ilman stressiä tai pakkopulla-oloa. Joku käsittämätön taianomaisuus siihen liittyy. Onnellinen olo tulee siitä, kun se saa perheen kokoontumaan yhteen.
Muuten olen ehdottomasti tavallisen hyvän arjen kannattaja. Että on sellaista peruspositiivista touhua ilman sen kummempaa. Pienetkin kivat jutut ja vähän erilaiset kuviot virkistävät silloin tavallista arkea. En tavoittele kuuta taivaalta, vaan sitä, että on rauhallinen ja hyvä olla. Siitä ehkä syntyi tuo ajatus, että jos kaikesta yrittää tehdä erityistä, onko mikään enää oikeasti erityistä. Ja niin totta myös tuo isoäitisi lausahdus. Herätti hauskoja mielikuvia roskapussin vientikeikasta 😉
Kiitos hyvästä mielestä, jonka annoit ja oikein mukavaa uutta vuotta – sellaista hyvää arkea ja onnenpipanoita päälle <3