ASETELMAT – NUO SISUSTUKSEN POIKASET/ Still life – time of the year

Mitä tehdä, kun ei ole tarvetta millekään suurelle muutokselle ja silti sisustushammasta kolottaa? Ja syksyllähän aina kolottaa. Helppo, nopea ratkaisu mielen virkistämiseen ovat asetelmat, nuo  pikkupikkuriikkiset sisustusrupeamat.

 

Pakostakin iltojen hämärtyessä katse alkaa vaeltaa ympäri huushollia. Ensin siirtelen aina tavaroita ajatuksissani. En kuitenkaan huonekaluja, sillä todella harvoin meillä valssataan niiden kanssa. Ne ovat kai päätyneet aikanaan niin  “oikeille paikoille”, ettei paremmasta väliä.  Piirsin niiden sijainnin itse asiassa jo ennen muuttoa pohjapiirrokseen ja sanelin sitten muuttoporukalle, mihin mikäkin laitetaan. Ja siinähän nuo ovat edelleen. Joskus kokeilin toisin, mutta palautin aika äkkiä alkuperäiseen järjestykseen. Vähäisten, myöhemmin hankittujen uusien kalusteiden asettelun kanssa onkin sitten aina ollut vaikeampaa, siksi ei niitä juuri tulekaan hankittua. Mieluummin jotain pois ennen kuin uutta sisään. Mutta tuo ajatuksen voimalla siirtely, se on jännä juttu. Jossakin tekemässäni testissä sain tuloksen, että mulla on hyvä avaruudellinen hahmotuskyky. Niinpä pystyn aika hyvin kuvittelemaan, miltä nämä “ajatuksissasiirretyt” näyttäisivät. Useimmiten ei siis tarvita fyysistä siirtelyä ennen kuin päätän, mihin mikäkin tulee. Silloin yksi ratkaiseva siirto riittää. Voin siis olla sillai viisaasti laiska. Mutta välillä – voi sitä siirtelyn pyörittelyn pähkäilyn määrää 😉 Ja useimmiten kaikki palautuvat lopulta alkuperäisiin paikkoihinsa kaiken härdellin jälkeen…

Tykkään tarjottimista. Niille on helppo kerätä asetelmia.

 

 

Yksi on vain esine, kaksi löytää kaverin eli muodostaa parin ja luo symmetriaa, mutta kolme – se on asetelma – siinä on mielenkiintoa. Asetelmassa on joku juju, jota voi jäädä miettimään. Se voi kertoa jonkun tarinan. Esineet voivat selkeästi linkittyä toisiinsa – olla samaa maata, vuosikymmentä, väriä, materiaalia, muotoa – puhua jollain tavalla samaa kieltä. Tai sitten ei – sekin voi olla mielenkiintoista. Taiteessahan asetelmat ovat yleisiä. Sielläkin puhutaan siitä, miten mielenkiintoinen asetelma syntyy vähintään kolmesta esineestä, mielellään eri korkuisista ja hieman toinen toisensa takana limittäin olevista. Jokainen taiteilija ja taiteilijaksi havitteleva on varmaankin maalannut jossakin vaiheessa asetelmia.

 

Näitä yhdistää sama vuosikymmen – nostalginen 60-luku.

Muistoja, muistoja, muistoja – ja särkyvyys.

Tästä lähti oma asetelmakipinäni tänä syksynä kumpuamaan. Tiiliskivi tuli tarpeeseen, jotta kasviparka saisi  edes vähän valoa päivän aikana meidän räppänästä auringon jäädessä jo niin alas tähän aikaan vuodesta. Tiiliskivelle piti sitten löytää kaveri. Se löytyi Anu Pentikin keramiikkakivestä. Se on kevyt (tiili painava) ja kiven sisälle on piilotettu tiuku (yllätys). Näin syntyi tällainen omituinen juronkaunis setti??

Valon vähenemisen takia valssasin myös meidän taljamattojen kanssa niin, että olohuoneeseen tuli nyt kaksi vaaleaa taljaa. Alakerran huoneesta tuli jotenkin valoisampi näin.

 

Taiteilijan työ, maalin jämät, palettiveitset ja ensimmäiset kengät. Tämä on appiukon muistolle <3

“Asetelmia” kertyy joko suunnitellen tai holtittomasti suunnittelematta tavaroiden täyttäessä pöydät ja muut tasot. Holtittomat harvemmin tuovat hyvää mieltä. Suunnitellutkaan eivät tuota iloa, jos ovat pölyiset… Siispä pölyrätti heilumaan aina silloin tällöin 😉

Joka tapauksessa syksyyn sopivaa puuhaa tämä asetelmien parissa touhuaminen. Saa muutosta aikaan ilman sen suurempaa remontti- tai rahantarvetta. Kiikuttelet vain olemassa olevaa tavaraa paikasta toiseen ja mieli virkistyy. Vaihtelet settejä ja piilotat aina osan tavaroista kaappeihin. Tuntuvat sitten vähän niin kuin uusilta, kun ne ottaa aikojen päästä taas esiin. (Tää on sitä ihan samaa hommaa, kun vaihteli lasten leluja kausittain niin että mielenkiinto säilyi. Ja siivottavaa oli vähemmän…)

Onkos tämä sulle mieluista puuhaa vai mielestäsi aivan hölmön hommaa?

Mukavaa arkea toivotellen,

Celia C

PS. Seuraavaksi taidankin jouluttaa! Luin tänään Sopusointuja Maaritin postauksen ja tajusin olevani myöhässä asiassa. En ole ehtinyt ajatella joulua tänä syksynä vielä ollenkaan, mikä on kovin tavatonta. Yleensä lokakuu on jo mennyt valoketjujen virittelyssä ja muutoinkin suunnitelmat muhimassa. Lisäksi hihitytti, kun Maarit oli taas samaan aikaan samalla taajuudella asetelma-postauksensa kanssa :).

 

 

 

 

 

 

 

 

 

4 Comment

  1. Tuija says: Reply

    Asetelmien parissa on kiva touhuta. Ajatuksiin uppoutuminen tekee hyvää ja pienikin näkökulmanmuutos virkistää. Kohta alan viritellä valosarjoja ja tunnelmallisia tarjotinkattauksia. Peltitarjottimet ovat intohimoni eli meillä kaikilla on omat omituisuutemme ja hyvä niin!
    Kotinne vaikuttaa taiteelliselta.
    Leppoisaa marraskuun alkua! Tuija alias tuikku näin hämärään aikaan 😉

    1. Kiitos Tuikku piristävästä kommentistasi. Olen iloinen, kun olet siellä kuulolla.
      Tänään on juuri oikea päivä viritellä muutama valosarja hämärän karkoitukseen ja sytyttää muutama elävä kynttilä läheisen muistolle.
      Talvi lähestyy, mutta niin onneksi joulukin <3 Nautitaan hetkestä.

  2. No ei missään nimessä ole hölmöä hommaa, vaan mitä suurimmassa määrin suorastaan terapeuttista. Paitsi siinä tapauksessa, jos lukuisista kokeiluista huolimatta mieluisaa asetelmaa ei synny. Onneksi niin käy tosi harvoin ja yleensä sellaisessa tapauksessa, jos koittaa tehdä jotain vähän liian väkisin.
    Vähän sama kuin jos koittaa huonotuulisena ottaa valokuvia, on ihan saletti, ettei mikään onnistu. Ja sitten taas valmiiksi oikeanlaisella onnellisella mielentilalla kuvatessa kaikki tuntuu onnistuvan vähän niinkuin itsestään. Sama koskee asetelmia, joissa palaset loksahtelee paikoilleen melkeinpä itsestään. Mutta silti on niin kiva kuljeskella joku tietty esine kädessä paikasta toiseen (huoneita ja tasoja meillä ei montaa ole) ja kokeilla vähän joka paikkaan ennenkuin päätyy siihen mitä alunperin oli ajatellut :).

    Pentikin kivet on kauniita ja usein olen niitä itsekin ihaillut, mutta olen asettanut itselleni keramiikan oston suhteen nollatoleranssin, koska tulee kurssilla tehtyä omin käsin kaikenlaista. (Vielä en tiedä, mitä viime viikon lasituksen jälkeen tulee uunista ulos, joten voi olla, että kaupoille joutuu :D).
    Mutta siis se esineiden onttous on ollut itsellekin uusi tieto. Kurssilla opettaja neuvoi, että jos muotoilee mitään suurinpiirtein peukalonpäätä paksumpaa, esineen sisustaa pitää kaivertaa, ettei se halkea uunissa. Varmaan sama koskee noita kiviäkin. Ja toki saveakin kuluu vähemmän.

    Tosi hyvä idea tuo tiilikoroke. Mukavan rouhea ja just siksi teidän kotiin niin sopiva.

    Leppoisaa pyhäinpäiväviikonloppua CC <3 ja voisin veikata, että siellä on valosarjojen sommittelu parhaillaan menossa 🙂

    1. Terapeuttista nimenomaan! Samanlaiset ajatukset näiden touhujen suhteen. Hieno fiilis silloin, kun saa jotain omasta mielestä hienoa aikaiseksi – ja vielä olemassa olevilla elementeillä.
      Voi hitsi kun olis hieno upottaa kätensä saveen ja tehdä jotain omaa. Hyvä sinä! Varmasti jännää odottaa lopputulosta. Laitahan kuvia näkyviin tuotoksistasi. Mä löysin tuon kiven kesälomareissulla ale-laarista, iloinen yllätys oli tuo heleä-ääninen tiuku tuolla sisällä. Ihailen Anu Pentikin yhä jatkuvaa luomisintoa kovasti.
      Kiva fiilis tuli niin mukavasta viestistäsi. Ja aivan oikein – laitoin parit valosarjat tänään esille 🙂
      Lisäksi sytytimme oikeatkin kynttilät miehen kanssa meidän molempien isille ja kippistimme heille sinne pilvenreunalle. Sniff.
      Meillä oli pihatalkoot tänään ja kävimme lenkillä vielä sen jälkeen. Kelistä tuli yhtäkkiä niin vilpoisaa, että nyt tekee mieli vain käpertyä torkkupeiton alle. Leppoisaa viikonloppua teille myös <3

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.